Otsikko: Ylämaan yksinäiset
Kirjoittaja: Koiranruusu
Beta: Fire
Ikäraja: K-15
Paritus: Severus/Harry
Tyylilaji: Angsti, romanssi (EWE/AU)
Varoitukset: Varaudu kaikkeen paitsi Mpregiin ja Fluffyyn
Vastuuvapaus: En omista Pottereita, mutta rakastan niitä niin paljon, että lainaan niiden hahmoja ja paikkoja leikkiäkseni niillä.
Tiivistelmä: Ennen maailman katoamista täydelliseen pimeyteen hän erotti loitsun valossa kuolleen miehen kasvot. Mies ei hymyillyt.
Haasteet: FF100 sana 049. Risti, Slash10 ja FFF Exchange ficci haastajana Muppe - postaan haasteen vasta viimeisen luvun yhteydessä, koska se voisi paljastaa likaa juonesta.
Ylämaan yksinäiset
Prologi
Navakka tuuli siivosi lumikasoja puiden oksilta tarmokkaasti välittämättä mahdollisista kulkijoista oksien alla. Skotlannin ylämaan ankarissa olosuhteissa kulkijat olivatkin talvisin harvassa, vaikka Ben Loyal olikin kesäisin suosittu vaelluskohde. Vuoren länsisivulla havupuiden katveessa luonnon elementtejä vastaan taisteli yksinäinen hahmo. Kannot, oksat, kivenmurikat ja kuopat testasivat miehen päättäväisyyttä kätkeytyessään viattomalta näyttävään hankeen. Viittaan pukeutunut mies ei kuitenkaan luovuttanut. Hän tarpoi puolisääreen ulottuvassa lumessa määrätietoisesti kaatumisista ja kompuroinnista piittaamatta. Yllättävintä miehessä ei ollut hänen vaelluksensa ajankohta tai pukeutuminen, vaan se kuinka kaikki hänen jälkensä katosivat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Harry Potter, ministeriön huippuaurori ja vastustaja yhdessä paketissa, ei ollut varma siitä, mikä hänet oli ajanut Skotlannin pohjoisimmille alueille tällaisella kelillä. Miksi hitossa, hän ei voinut odottaa lumien sulamista tai ainakin päivän pitenemistä? Taikuus ei pystynyt ihmeisiin, eikä siitä ollut vastusta elementeille, jotka olivat sen alkulähde. Lapset kääntyivät vanhempiaan vastaan, mutta taikuus ei toiminut synnyttäjäänsä vastaan. Harry pyyhkäisi turhautuneena jälleen kerran lumen kastelemat hiukset silmiltään. Lumi ja vesi eivät hänen laseihinsa tarttuneet, mutta hiuksiin loitsu ei jostain syystä toiminut. Oliko tämä edes vaivan arvoista, Harry mietti jälleen kerran. Siitä oli kuitenkin yli kymmenen vuotta, kun he olivat viimeksi nähneet ja silloinkin oikeussalissa.
Oli naurettavaa kuvitella, että häntä odottaisi lämmin vastaanotto miehen luona. Lämmin, ystävällinen ja lempeä eivät kuuluneet miehen sanavarastoon, joka oli poikkeuksellisen laaja ja sofistikoitunut. Sitä vastoin mies oli uskollinen, luotettava ja rohkea, joita oli vaikea nähdä tämän kylmältä ja joustamattomalta käytökseltä. Harry oli oppinut ymmärtämään entistä paremmin miehen luonnetta sen oikeusmurhaksi muodostuneen velhoneuvoston käsittelyn jälkeen. Katkeruus oli syönyt Harrya sisältä, eikä hän ollut koskaan palannut ennalleen sen kosketuksesta. Vuodet olivat murskanneet hänen idealisminsa ja uskonsa maailman paranemiseen Voldemortin kukistumisen jälkeen. Hän oli yrittänyt kynsin ja hampain muuttaa ministeriötä sisältäpäin, vain katkeroituakseen entistä enemmän. Hän ei tiennyt, oliko hän pettyneempi velhoyhteisöön kokonaisuudessa vai ministeriöön, joka johti ja muokkasi yhteisön mielipiteitä mieleisekseen.
Kingsley Kahlesalpa ei ollut oikeudenmukaisuudestaan huolimatta pystynyt tekemään mahdottomasta mahdollista taikaministerikautenaan. Tämän tekemät muutokset ministeriössä olivat hyviä, mutta riittämättömiä. Lopulta Harryn ainoa motiivi aurorina toimimiseen oli työn tarjoamat paremmat mahdollisuudet etsiä kuolleeksi julistettu pakkomielteensä kohde. Pakkomielle oli syntynyt Deanin metsässä hänen nähtyään naarashirven muotoisen suojeliuksen. Se oli vahvistanut ne epäilykset, joita hänellä oli ollut miehen toimien todellisista syistä. Hän ei ollut tarvinnut päätelmiinsä tämän muistoja, joiden sisältö oli yhtä harhaanjohtava kuin miehen rooli sodassa. Harry oli yllättynyt, ettei Dumbledore ollut koskaan nähnyt näennäisen totuuden taakse. Mutta tuskin kukaan olisi osannut kuvitella, että kenelläkään olisi niin monia kulisseja ja salaisuuksia.
Laukausta muistuttava ääni halkoi ilmaa ja Harry palasi mielensä perukoilta keskelle Skotlannin erämaata. Pakkasen kurittamat puut protestoivat paukkeella lumen painoa oksillaan ja tuulen nöyryyttävää voimaa varsillaan. Tuulen ujellukseen sekoittui susien ulvonta, ja Harry onnitteli itseään siitä, että oli tajunnut tarkistaa kuukartat ennen vaellukselleen lähtöä. Täysikuuhun olisi vielä puolitoista viikkoa, joten ulvonta kuului tavallisille susille. Mies ei kuitenkaan toivonut törmäävänsä edes noihin taiattomiin susiin, mutta niistä hän sentään kaikella todennäköisyydellä selviäsi taikuuden avulla. Harry kuitenkin tarkkaili ympäristöään tarkemmin muistettuaan jälleen, kuinka monia uhkia hänen matkallaan saattoi kohdata. Silti hän ei ollut valmistautunut siihen, että hänen jalkansa yllättäen osoittaisivat kohti tähtien täplittämää taivasta ja puhtaasta taikuudesta koostuva verkko puristuisi tiukasti hänen ympärilleen.
Ennen maailman katoamista täydelliseen pimeyteen hän erotti loitsun valossa kuolleen miehen kasvot. Mies ei hymyillyt.
*
Severus/Harry
Ylämaan Yksinäiset
*
