Dystopia nimeltä Azkaban (K-18)

Otsikko: Dystopia nimeltä Azkaban

Kirjoittaja: Koiranruusu

Beta: Fire

Ikäraja: K-18

Henkilöt: Harry/hirnyrkki Tom, Harry/Fenrir

Tyylilaji: AU Darkfic, Chanslash, Pahis!Harry ja angsti

Varoitukset: Väkivaltaa, aikuisen ja alaikäisen välistä seksiä joskaan ei tarkasti kuvailtuna, reviirin merkkaamista ja muuta eläimellisyyttä, ikäraja ei ole huvin vuoksi korkea.

Vastuuvapaus: En omista Pottereita. Leikin hahmoilla oman omituisen mielikuvitukseni ohjaamana, eikä kukaan suostu maksamaan siitä minulle.

Haasteet:Entä jos... "Harry olisi tuomittu vankilaan Cedricin murhasta ja alaikäisenä taikomisesta, Vankilablues haaste, FF100 sana 070. Myrsky ja OTP10.

Tiivistelmä: “... Voldemort tahtoo minut hengiltä, Dumbledore ei pidä minun tavastani salailla asioita ystäviltäni ja häneltä, koska minun pitäisi olla hänen täydellinen pikkusankarinsa ja nyt ministeriö haluaa minun pääni vadilla, koska kehtasin rikkoa heidän utopiansa kertomalla totuuden.”

　

A/N: Harry Azkabanissa ficcejä on monia, jopa niin, että se on muodostunut itsessään kliseiseksi ideaksi. Vannon kuitenkin, että oma ideani ei ole samasta kliseemuotista, siitä takeeksi muutama kohta a) Harry ei muutu vankilaan joutumisen takia pahikseksi, koska on sitä alusta asti, b) vangitseminen ei johdu killan tyhmyydestä, eivätkä kaikki rohkelikot käänny sokeasti Harrya vastaan ja c) Harrylla ei ole salaista animaagihahmoa, joka suojaa häntä ankeuttajilta tai muutakaan supervoimaa näitä vastaan. Jos et vieläkään usko, niin joudut lukemaan tekstin selvittääksesi pitääkö väitteeni paikkansa.

　

Dystopia nimeltä Azkaban

Osa 1.

　

Meri myrskysi pienen pimeyteen kietoutuneen saaren ympärillä. Saari oli pelkkää kivistä linnoitusta, jossa ei erottunut pienintäkään elonmerkkiä. Sen synkissä syvyyksissä kiviseinät olivat hiljaisia todistajia epätoivolle, nälälle, ikävälle, kuolemalle ja ihmisyyden alennustilalle. Azkaban oli paikka, joka teki vahvimmistakin heikkoja, puhtaimmista likaisia, jaloimmista petollisia ja lempeimmistä kovasydämisiä. Kivisillä käytävillä kaikui epäinhimillinen ulvonta, joka hukkui ulkona meren pauhuun. Ne vangit, jotka olivat säilyttäneet edes muutamia järjen sirpaleita, värähtivät pelosta. Linnan yllä loisti täysikuu.

　

*Azkaban*

　

Likusteritie nelosessa Harry Potter heräsi hätkähtäen. Kuun valo siivilöityi hänen mukavuuksista vapaaseen huoneeseensa ja Harrylla meni hetki pulssinsa tasaamiseen painajaisen jäljiltä. Yöpöydän kello näytti vasta yhtätoista, mutta Harry tiesi, ettei pystyisi nukkumaan yhtään enempää tänä yönä. Hän oli joutunut jälleen kerran elämään uudestaan hautausmaan tapahtumat; Cedricin kuoleman, Voldemortin uudelleen syntymän, taistelun ja pakenemisen. Kaikki oli mennyt alusta asti täysin pieleen, Peterin läsnäolo oli sotkenut heidän suunnitelmansa. Jos paikalla olisikin ollut Barty juniori, he olisivat voineet neuvotella, mutta kumpikaan ei uskaltanut luottaa Peteriin.

　

Kouluun palattuaan asiat olivat olleet taas täysin solmussa, eikä Bartyn mielentila ollut sopiva solmujen selvittämiseen. Dumbledore oli vienyt loputkin mahdollisuudet suunnitelmien muokkaamiseen ja sitten kaikki meni entistä enemmän pieleen. Ainoa positiivinen asia oli se, että he olivat saaneet selville, kuka kuolonsyöjistä oli petturi ja vakooja. Suurta iloa tiedosta ei ollut, koska Harry oli jälleen ystäviensä ympäröimä, eikä siten voinut huomaamatta eristäytyä omiin oloihinsa ja välittää tietoa oikealle taholle.

　

Hän ei ollut kuullut kenestäkään taikamaailmassa sen jälkeen, kun Dumbledore oli lähettänyt hänelle vain käskyn sisältävän kirjeen. Älä poistu pihalta, pysy aina tontin sisällä. Eristyneisyys oli saada hänet hulluksi, sillä hänen ajatuksensa kiersivät samaa kehää kuin hänen painajaisensa. Viides viikko hänen sukulaistensa luona oli lähestymässä päätöstään, eikä hänen tehtävälistansa tuntunut lyhenevän, mutta hänen voimansa tuntuivat hupenevan jokaisen painajaisten täyttämän yön jälkeen.

　

Tom huokasi raskaasti Harryn mielessä, sillä hän ei pystynyt pojan painajaisilta keskittymään omiin ajatuksiinsa. Hän oli ensimmäiset viikot turnajaisten päätöksen jälkeen ollut raivoissaan ruumiin saaneelle minuudelleen hautausmaan tapahtumista. Hän ei käsittänyt, mihin hänen toinen minuutensa oli ylivoimaisen älynsä hukannut, hän ja Harry olivat molemmat yrittäneet viestittää Peterin huomaamatta, että Harry oli hirnyrkki. Voldemort oli ollut niin uuden ruumiinsa lumoama, että ei ollut yhtä tarkkaavainen kuin normaalisti. Tom kirosi jälleen. Kärmeskielen käyttäminen olisi herättänyt jopa Peterin kaltaisen idiootin epäilykset. Painajaisten takia Tomilla ei ollut voimia yrittää päästä Voldemortin okklumeussuojien lävitse, varsinkin kun yö olisi muutoin otollisin aika yritykselle.

　

　

— Tom, lopeta kiroileminen. Se ei auta sinua keskittymään. Sitä paitsi sinä et ole ainoa, joka on väsynyt näihin hemmetin painajaisiin. Minä olen se, joka joutuu kärsimään rangaistukset metelöinnistä, jonka painajaiset aiheuttavat. Koeta keksiä keino, jolla estää minua huutamasta unissani tai me emme selviä tästä kesästä hengissä. Sinun piti olla se välkympi meistä kahdesta, Harry sanoi uupumuksen kyllästämällä äänellä.

　

Tom nosti katseensa poikaan, joka oli ilmaantunut heidän yhteisen mielensä luomaan huoneeseen. Tomin tiedonjanoista mieltä kiehtoi heidän symbioosinsa ja monet siihen liittyvät ilmiöt, kuten se, että Harry peiliin katsomatta näyttäytyi mielessä aina täsmälleen samannäköisenä näköisenä kuin hän olisi, jos Tom siirtyisi tämän ulkopuolelle katsomaan. Tällä hetkellä Harry oli keskitysleiriltä paenneen näköinen laihuudessaan ja muutoinkin kärsineenä. Tomin oli vaikea ymmärtää, miten Dumbledore ei vieläkään ollut ymmärtänyt sitä, millaista todellisuus taikakammoisten jästien armoilla oli. Tosin enemmän hän ihmetteli sitä, ettei vanha vuohi ollut Harryn selityksestä tajunnut sitä, että vereen pohjautuvat suojataiat olivat menettäneet tehonsa Voldemortin käyttämän rituaalin myötä.

　

— Et aio ilmeisesti nukkua tänäkään yönä enempää? Tom totesi kysyvästi.

— Etkä sinä vieläkään ole saanut yhteyttä Voldemortiin. Oletko miettinyt ehdotustani pakenemisesta?

　

— Se on ihan varteen otettava ehdotus, mutta siihen sisältyy myös iso riski, koska emme tiedä mitään velhomaailman tilanteesta. Kaikista Dumbledoren vioista huolimatta, olen varma, ettei hän kevyin perustein käskisi sinua pysymään suojataikojen sisällä. On kyse jostain muustakin kuin Voldemortin ja kuolonsyöjien tuomasta uhkasta. Mehän näimme, mikä oli Toffeen reaktio turnauksen tapahtumiin. Ministeriö seuraa takuulla hänen esimerkkiään ja se ei varmastikaan tiedä mitään hyvää Dumbledorelle ja hänen myötään sinulle. Se on yksi niistä monista syistä, miksi haluaisin saada mahdollisimman pian yhteyden itseeni, Tom vastasi. Hänen kasvoiltaan saattoi nähdä vain harjaantunein silmin, kuinka paljon ajatuksia ja teorioita hänen mielessään liikkui samalla, kun hän paljasti pienen osan niistä.

　

— Loistavaa, minä olen siis lähes kaikkien tahojen epäilysten kohde tai vähintäänkin kateuden herättäjä. Voldemort tahtoo minut hengiltä, Dumbledore ei pidä minun tavastani salailla asioita ystäviltäni ja häneltä, koska minun pitäisi olla hänen täydellinen pikkusankarinsa ja nyt ministeriö haluaa minun pääni vadilla, koska kehtasin rikkoa heidän utopiansa kertomalla totuuden.

　

— Sarkastisuus ei sovi sinulle, Harry. Olet paljon miellyttävämpi kumppani, kun käytät älyäsi rakentavasti, Tom huomautti kylmästi. Hän ei jaksanut teini-ikään kuuluvaa käytöstä, eikä Harry juuri koskaan sellaiseen sortunut, mutta kertakin oli Tomin kärsivällisyydelle liikaa.

　

— Olen pahoillani teidän korkeutenne, mutta minulla on vittumainen kesä, enkä kestä tätä jästihourulaa enää hetkeäkään. Ja sinä kerrot, että suurin osa velhoyhteisöstä on kääntynyt minua vastaan, mikä vaikeuttaa pakenemismahdollisuuksiamme. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että en liioitellut sanoessani Vernonin tappavan minut, jos en pysty vaientamaan painajaisteni aiheuttamia huutoja. Meidän on pakko päästä täältä pois, mikä tahansa muu vaihtoehto on parempi kuin kuolema, kuten jaksat aina muistuttaa.

　

Tom ei jaksanut moittia Harrya ivasta, sillä hän oli aivan yhtä pettynyt heidän tämän hetkiseen tilanteeseensa. He olivat päättäneet pitää kultapojan kulissia yllä mahdollisimman pitkään. Viattomia sääntörikkomuksia he saattoivat tehdä, mutta kaikki muu lisäisi Dumbledoren epäilyksiä, ja toistaiseksi Dumbledoren luottamus oli asia, jota he tarvitsivat.

　

— Tiedän, tiedän, Harry. Osaatko sanoa, onko Dudleyn palannut jo Piersin luota? Jos ei, niin siinä olisi sinulle hyvä tekosyy poistua suojataikojen sisältä. Jos jäämme kiinni, voit aina vedota siihen, että huolestuit, kun häntä ei kuulunut takaisin kotiin, ja pelkäsit kuolonsyöjien hyökänneen hänen kimppuunsa. Se sopii imagoosi, heidän ei tarvitse tietää, ettei tämä ole yhtään se myöhäisempi ajankohta kuin yleensä Dudleylle. Voisimme yrittää napata rouva Figgin Ilta-profeetan hänen roskiksestaan.

　

— Ilta-profeetta on uutisarvoltaan huomattavasti huonompi kuin Päivän Profeetta, joten en näe sen auttavan meitä yhtään, Harry totesi halveksuen.

　

— Se antaa kuitenkin yleiskuvan tämän hetkiseen ilmapiiriin. Sitä paitsi se on tällä hetkellä ainoa uutislähde mikä meillä on käytössämme, sillä Figg ei tilaa muita uutissisällöllisiä velhojulkaisuja, Tom tiuskaisi loukkaantuneena ja nyrpisti nenäänsä rouva Figgin lehtimaulle.

　

— Ihan sama, onpahan jokin syy poistua tästä vankilasta, Harry sanoi innottomasti.



Tom yllättyi pojan haluttomuudesta tarttua mahdollisuuteen tuulettaa tunteitaan kunnon riidalla, mikä oli yksi heidän tavallisimmista ajanvietteistänsä Likusteritiellä. Muita kestosuosikkeja olivat suunnitelmat: sata ja yksi tapaa tappaa Dursleyt; Tuhat syytä inhota jästejä; Kuinka maailma valloitetaan? Ja mikä tekee pimeän taikuudesta ylivoimaisen valkeaan verrattuna? Toisaalta ei ollut ihme, ettei Harry ollut oma itsensä. Dumbledoren vaatimus oli kohtuuton, kukaan ei säilyisi järjissään suljettuna taikakammoisten jästien seuraan koettuaan kidutusta, todistettuaan murhan ja vältettyään kuoleman itse vain juuri ja juuri. Jos Tom ei olisi jo valmiiksi vihannut Dumbledorea, niin tämä olisi ollut viimeinen pisara.

　

Ylätasanne oli autio ja hämärä, Vernonin ja Petunian huoneesta kuului kuorsausta, joka takuulla tärisytti ovenkarmejakin. Harryn kasvoilla käväisi irvistys hänen varmistettuaan, ettei huoneen ovi ollut jäänyt auki. Poika kulki mahdollisimman äänettömästi tasanteen poikki rappusille ja pisti merkille, että kuraeteisessä oli valo. Dudley oli siis yhä omilla teillään. Harry oli ehtinyt innostua mahdollisuudesta jaloitteluun, joten sen varmistuminen sai kesän ensimmäisen hymyn ilmestymään hänen huulilleen. Hän laskeutui portaat alas hiljaa kuin lipuen vuosien kokemuksella varuillaan olosta. Tukahduttavan kuuma ja kostea ilma löi vasten hänen kasvojaan hänen astuessaan ulos ovesta.

　

Edes yö ei tuonut helpotusta helteisiin, heinäsirkat tuntuivat nauttivan olostaan ja ne säestivät Harryn kulkua villillä viulukonsertillaan. Kadut olivat autiot, Pikku Whingingin asukkaiden hakiessa helpotusta helteeseen kodeistaan ja eihän kukaan kunnon kansalainen hiippailut pitkin katuja keskellä yötä. Siitä huolimatta poika pysytteli varjoissa, jotka olivat olleet hänen ystäviään lapsuudesta saakka, ne suojasivat häntä uteliailta katseilta ja mahdollisilta uhilta. Taikasauva hänen farkkujensa takataskussa tuntui lämpimältä ja lisäsi turvallisuuden tunnetta, vaikka hänellä ei ollutkaan sitä lupa käyttää.

　

Rouva Figgin talolle päästyään Harry joutui piiloutumaan Dudleyn jengiltä, joka oli matkalla kokoontumispaikkaansa leikkikentälle. Leikkikenttä oli kärsinyt niistä illoista, jolloin Dudley kavereineen ei ollut löytänyt ketään hakattavakseen, väkivaltainen turhautuneisuus oli purettu leikkivälineisiin. Harrya ei huvittanut testata, oliko serkku onnistunut tänään poistamaan aggressionsa viattomiin vastaantulijoihin vai ei. Niinpä hän kiersi surkin talon takaa ja kuuli vain etäisesti jengin naurunremakan. Gäätiin hurahtaneen surkin lehtiroskis olisi ollut virkkausvimmaisen ja juoruilusta elämänsisältönsä löytävän noidan paratiisi, sen sisältä löytyi mm. Ketjusilmukasta pylväisiin loitsimista langoilla: Joka noidan virkkuuvinkit, Kirke: Lumoaville 50+ noidille, Seitsemän yötä: Lehti, joka paljastaa kaiken. Joidenkin lehtien nimet olisivat saattaneet ehkä olla jopa kiinnostusta herättäviä, mutta Harry sai jo pelkistä "uutisotsikoista" kauhun puistatuksia.

　

Lockhartin salarakas paljastaa komean hurmurin romanttiset puolet kuumassa omaelämän kerrassaan: Sankarin morsian, rakkautta seikkailujen lomassa.

Turnajaisnelikon haastava taival, kuvakooste kolmivelhoturnajaisten kulusta valinnasta viimeisen koettelemuksen aattoon.

Colin Creevey neuvoo, miten virkkaat itsellesi Harry Potter -maskotin ja erilaisia asuja sille.

Puhdasveristä charmia, Lucius Malfoyn jumalaisen tyylin salaisuudet.

　

Kuinka kukaan saattoi lukea moista roskaa? No, Harry ei ollutkaan täällä niiden takia, joten hän penkoi nopeasti kaikki tuoreimmat Ilta-profeetat ja palasi takaisin varjoihin. Kulkiessaan talojen välissä hän haeskeli katseellaan sopivaa paikka lehtien lukemiseen. Oli outoa, että Albuksen asettama surkki rikkoi taikuuden salaamissäädöksiä näin räikeästi. Olihan aivan tavallista, että lehtiroskiksia tongittiin lapset ja teinit pornon toivossa, aikuiset sen saman takia ja ihan pelkästään uteliaisuuttaan. Oliko Dumbledore todellakin niin sokea kiltansa toimille? Eikä mies edes viitsinyt itse kertoa Harrylle, että tämän lähistöllä oli joku taikamaailmasta. Ehei, Harry oli saanut senkin kuulla Tomilta, joka oli naisen tunnistanut ja kertonut kaiken tietämänsä killasta ja muusta.

　

Kahden rakennuksen välinen kuja kylpi kuutiolamppujen valossa, joka heijastui valkoisiksi rapatuista seinistä, joihin lamput oli kiinnitetty. Harry istui halkolaatikon päälle ja uppoutui velhomaailman uutisiin, hän tiesi informaation hankkimisen tärkeyden. Harryn odotukset olivat olleet vähäiset, mutta jopa roskalehden sisältö onnistui mullistamaan Tomin ja Harryn varovaiset arviot tilanteesta. Ministeriö oli ensimmäistä kertaa heidän molempien elinaikana toiminut tehokkaasti, ei tosin toivotulla tavalla, mutta Toffee ei selvästikään ollut aikaillut toimissaan. Ministeriön päämääränä näytti olevan Harryn mustamaalaaminen ja Dumbledoren vaikutusvallan heikentäminen. Niistä jälkimmäinen sopi hirnyrkin hybridin molemmille osapuolille, mutta ensimmäinen vaikeutti heidän suunnitelmiaan enemmän kuin olisi ollut suotavaa.

　

Pahinta olivat kuitenkin epäilykset ja syytökset, jotka rivien välistä suorastaan hyppivät silmille. Kumpikaan ei enää ihmetellyt sitä, miksi Dumbledore oli käskenyt Harrya pysymään suojataikojen sisällä, kaikkialla muualla pojalla oli riski joutua pidätetyksi. Kaikesta päätellen vanha vuohi teki töitä saadakseen ministeriön uskomaan, että Harrylla ei ollut osuutta Cedricin kuolemaan. Yleisönosasto kirjoitukset eivät kuitenkaan valaneet toivoa syytösten kokoon kuivumiseen, harvassa olivat ne kirjoitukset, joissa Harryn syyttömyyteen uskottiin. Voldemortin suunnitelmille uutiset olivat suotuisia, mutta poikkeuksellisesti Harry ei jaksanut ilahtua siitä. Tomin suunnitelmat riippuivat paljon Harryn turvallisuudesta, joten uutiset saivat hänetkin hiljaiseksi.

　

Harry viskasi lukemansa lehdet vihaisesti tyhjään sadevesitynnyriin, jossa ne syttyivät iloisesti palamaan. Tom tyrskähti pojan mielessä, oli ironista, että vahinkotaikuus ilmaisi olemassaolonsa näin tyhjänpäiväisessä asiassa. Pojan kiukkuiset askeleet veivät häntä kohti Likusteritietä nopeasti, niin nopeasti, ettei kumpikaan ehtinyt huomata muutosta ympärillään ennen kuin oli liian myöhäistä. Pimeys ja kylmyys rekisteröityivät Harryn mielessä samalla hetkellä, kun ankeuttajan kuvottavat kädet tarrautuivat häneen pihtien tavoin. Hän kuuli jonkun toisen pakokauhuiset huudot äitinsä anelun seasta, taikasauva ilmestyi hänen käteensä kuin itsestään ja suojeliusloitsu soljui hänen huuliltaan tottuneesti, muistona Tomin antama uudenvuoden suudelma.

　

Sarvihaara pakotti ankeuttajan irti Harrysta ja pian kokonaan pois, suojeliuksen valossa poika erotti toisen ankeuttajan pienen matkan päässä, mutta sankariteoille ei ollut enää aikaa. Dudley makasi sieluttomana sinisateen juurella häntä suudelleen ankeuttajan ojentuessa täyteen mittaansa. Niin ansaittu kuin suudelma olikin ollut, ei se olisi voinut sattua pahempaan hetkeen. Ilman täyttivät poksahdukset aurorien ilmiintyessä paikalle, kalina ilmoitti kissanruokapurkkien kanssa saapuvasta rouva Figgistä. Pienet sähköiskut kutittelivat Harryn ranteita sinisen kahleloitsun sulkiessa ne sisäänsä. Tom olisi huutanut raivosta, ellei hänen ja Harryn turvallisuus ja tulevaisuus olisi riippunut siitä, että he pysyivät rauhallisina voidakseen analysoida tilanteen, johon he olivat joutuneet.

　

Rouva Figg höpötti vastaavalle aurorille hätääntyneenä, kuinka Harry oli joutunut loitsimaan suojeliuksen pelastaakseen itsensä ankeuttajan suudelmalta, mutta silloin oli jo ollut myöhäistä auttaa Dudleya. Aurori näytti sentään ottavan tiedot ylös, mutta Harryn vapauttamiseksi mies ei tehnyt elettäkään. Rouva Figgin epätoivoiset kasvot oli viimeinen asia, minkä Harry Likusteritieltä näki ennen kuin hän tunsi joutuneensa putkeen, joka oli spagetin paksuinen. Spagetin läpi kuljettuaan häntä odotti valjun vihreä käytävä, jonka seinustoilla oli raskaita metalliovia, jotka mustuudessaan huokuivat pahaenteisyyttä. Toinen häntä saattavista auroreista avasi yhden ovista ja Harrya kuljettava aurori sysäsi hänet sisälle oven takaa paljastuneeseen pieneen huoneeseen.

　

Harryn ensimmäinen yö ministeriön kuulustelusellissä oli alkanut.

　

*Azkaban*

　

— Harry James Potter on todettu syylliseksi Cedric Diggoryn murhaan, joka tapahtui kesäkuun 23. päivä. Hänet tuomitaan myös taikuuden käytöstä jästialueella ja jästin läsnä ollessa, sekä ankeuttajan usuttamisesta samaisen jästin Dudley Dursleyn kimppuun aiheuttaen tämän sieluttomuuden, Cornelius Toffeen tyytyväisyyttä tihkuvat sanat kaikuivat oikeussalissa.

　

Ei tarvittu järjenjättiläistä arvaamaan millaisen tuomion Harry syytteistä saisi, Azkaban näytti kutsuvan häntä pitkäaikaisasukikseen. Rouva Figgin todistus, Dumbledoren puolustuspuhe, kuin myös Arthur Weasleyn vakuutus Harryn luonteen jaloudesta eivät olleet auttaneet asiaa yhtään. Toffee oli selvästi päättänyt vaientaa Harryn, eikä Lucius Malfoyn vaikutusta kyseiseen päätökseen kannattanut vähätellä. Azkabanissa Harry olisi sopivasti poissa Voldemortin tieltä, kunnes velhomaailma olisi rähmällään pimeyden lordin jalkojen edessä.

　

— Rikoksistaan Harry James Potter tuomitaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen Azkabanissa alimman turvaluokituksen osastolla. Vastaajan alaikäisyyden tähden tuomio ei voi olla vankeusrangaistusta kovempi. Tuomitun sauva olisi katkaistu, jos ministeriön edustajat sen olisivat löytäneet. Kyseinen päätös jää voimaan ja sauva on välittömästi toimitettava ministeriön taikalainvartijoille, jos joku sen löytää. Katkaistavaksi määrätyn sauvan piilottelusta voidaan tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, Toffee julisti osoittaen viimeiset sanansa erityisesti Dumbledorelle ja tämän seurassa oleville velhoille ja noidille.

　

Kiltalaiset olivat kuitenkin yhtä tietämättömiä sauvan kohtalosta kuin ministeriön edustajat. Vain Harry ja Tom tiesivät sauvan sijainnin, eikä taikaministeri seuraajineen uskaltanut selvittää asiaa totuusseerumilla, koska riski muiden vähemmän toivottavien asioiden paljastumiseen olisi saattanut koko kulissioikeudenkäynnin vaaraan. Toffee oli varsin tietoinen vastalauseista, joita velhoneuvoston edustajien joukossa mutistiin, mutta pojan nahan pelastamiseksi ei ministerin onneksi ollut riittävästi näyttöä. Ministerillä ei ollut varaa antaa pojalle mahdollisuutta puhua suutaan puhtaaksi, vaikka tämän väitteet olivatkin pelkkää mielikuvituksen tuotetta, ne saattoivat antaa Toffeen vastustajille vaarallisia ideoita.

Harry katseli tapahtumia tyynenä kuin ne eivät olisi merkinneet hänen painajaismaisen kesänsä muuttumista entistä kamalammaksi. Ron ja Hermione istuivat epäuskoisina ja järkyttyneinä salin takaosassa, Hermione oli luultavasti enemmän tolaltaan siitä, että rehtori ei onnistunut selvittämään jotain kuin siitä, että hänen paras ystävänsä tuomittiin tekaistujen syytösten pohjalta Azkabaniin. Ron oli kalpea ja hänen surulliset ja säälin täyttämät silmänsä paljastivat pojan todella ajattelevan ystäväänsä, ja sitä mitä ankeuttajien täyttämä Azkaban merkitsi Harrylle.

　

Molly itki Arthurin olkaa vasten, Albus näytti musertuneelta epäonnistumisestaan ja Minerva puristi rintaansa vasten upouutta koulukaapua rohkelikon väreissä. Mutta järkyttynein kaikista oli Remus, jonka susi pyrki pintaan sen lauman jäsentä uhkaavan vaaran takia. Miehen silmät hohtivat kultaisina salin hämärässä, niiden hehkussa näkyi halu tappaa kaikki ne, jotka uhkasivat Harryn turvallisuutta. Remus kuitenkin onnistui pitämään suden kurissa, ainakin toistaiseksi. Susi oli ollut liian kauan kahlehdittuna ja se oli pakotettu alistumaan siihen, että sen lauma revittiin rikki ja tuhottiin.

　

Hymy käväisi Harryn huulilla, kun hän kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin susi ottaisi lopulta kaipaamansa vallan ja kostaisi kaiken kokemansa vääryyden. Kaikki ilo odotettavissa olevasta verilöylystä katosi Harryn mielestä kylmyyden täyttäessä hänet luuydintä myöten, Azkabanin vartijat olivat saapuneet hakemaan uusimman ravinnonlähteensä. Päiväkirja -Tomin tuskanhuudot täyttivät Harryn mielen, kun hän eli uudestaan salaisuuksien kammion kauhun hetket, kuinka hänen oli tuhottava osa Tomia säilyttääkseen kultapojan kulissit. Tätäkö hänen loppuelämänsä olisi?

　

Kylmä merivesi herätti Harryn sen vihmoessa hänen kasvoilleen ja lainehtiessa heppoiselta vaikuttavan veneen lattialla. Poika nousi varovasti istumaan nähdäkseen ympärilleen, hänen kätensä olivat jälleen sinisellä loitsulla sidottuina ja hänen vaatteensa olivat litimärät hänen makuupaikakseen valitun lattian vetisyyden tähden. Lattialla hän kuitenkin oli ollut suojassa hyiseltä viimalta, joka villitsi aaltoja meren keskellä. Meri levittäytyi purren ympärillä äärettömänä, myrskyävänä massana, jossain heidän edessään odotti kuitenkin Azkaban yhtä ilottomana kuin Harryn ensimmäinen kokemus merestä.

　

Veneessä ei Harryn lisäksi ollut kuin kaksi vanginvartijaa ja venettä ohjaava parhaat päivänsä 1800-luvulla nähnyt merimies. Harry päätteli ankeuttajien menneen edeltä vankilaan, jossa ne odottivat saalistaan, josta ne hetkeksi olivat joutuneet luopumaan. Vettyneestä olemuksestaan huolimatta poika oli tyytyväinen, että hän oli tajuissaan. Hän halusi tietää miltä reitti vankilasta ulos näytti ja millaisia haasteita mahdottomaksi tituleeratulla pakenemisella olisi. Sirius oli onnistunut pakenemaan animaagihahmossaan, ja vaikka Harrylla ei sellaista ollut, oli hänellä kuitenkin apunaan Tom.

　

Tom näkisi paon mahdottomuuden haasteeksi, jonka mies haluaisi voittaa. Tom pyrkisi todistamaan, että hän oli mahtavin velho maailmassa ja pakeneminen Azkabanista vahvistaisi ajatusta muiden silmissä. Harrya ei kokenut tarvetta todistamiseen, hänelle pakeneminen olisi elinehto selviämiseen, ankeuttajien seura tuhoaisi hänet varmemmin kuin mikään muu maailmassa. Veneen halkoessa sille mahdottoman kokoisten aaltojen läpi näki Harry ensimmäisen vilauksen vankilasta. Se näytti kohoavan vellovasta vesimassasta kuin tarujen Atlantis, mutta synkempänä kuin kuuton Samhain yö.

　

Huomaamaton halkeama kallioseinämässä toimi veneen sisäänkäyntinä vankilan alla olevalle laiturialueelle, tuuli ei sisälle seurannut ja veden tyyneys loi valheellisen kuvan rauhan satamasta. Aaltojen raivoisa pauhu soi kuitenkin yhä Harryn korvissa, niinpä hän säikähti kättä, joka kosketti hänen olkaansa levittäen lämpöä ja kuivaten hänen vaatteensa. Nuorehko vanginvartijan huulilla oli lempeä hymy Harryn katsahtaessa tähän yllättyneenä ja kiitollisena loitsusta, jolla mies oli hänestä huolehtinut. Vanhempi vartijoista mutisi kiukkuisena saastaisten syöpäläisten hyysäämisestä, mutta ei puuttunut tapahtuneeseen sen enempää.

　

Kiviset portaat tuntuivat jatkuvan ja jatkuvan, Harryn kompurointi rapuissa paheni, kun ankeuttajien läsnäolo suojataioista huolimatta vahvistui rappukäytävässä. Vanhempi vartija tarttui Harryn olkavarteen ja alkoi retuuttaa tätä mukanaan kohti vankilanjohtajan toimistoa. Henkilökunnan siiven tilat olivat tehokkaasti eristetty ankeuttajien vaikutukselta, Harryn vapina taukosi, mutta poika tiesi huojennuksen olevan vain hetkellinen. Johtajan toimisto oli askeettisesti sisustettu, mutta se oli lämmin kuin sauna kylmään ja kosteaan meri-ilmaan verrattuna.

　

Roteva ja pitkä mies istui työpöytänsä takana huokuen aseman tuomaa itseriittoisuutta. Harry ei odottanut lämmintä vastaanottoa, eikä joutunut pettymään, kun mies ensimmäiseksi solvasi häntä. Poika oli unettomien öiden jäljiltä ollut väsynyt, mutta viime päivien tapahtumat olivat uuvuttaneet hänet täysin, joten johtajan huolella valmisteltu tervetuliaispuhe soljui väsymyksestä turran mielen läpi merkityksettömänä. Läimäys kasvoihin puheen päätteeksi oli ainoa, minkä Harry kohtaamisesta muistaisi vielä myöhemminkin. Sen ja määräyksen viedä petturimurhaaja osastolle kolme.

　

Nuoren vartijan protesti tuomion vastaisesta toiminnasta kaikui sekin kuuroille korville, johtaja oli päätöksensä tehnyt. Kukaan ei tulisi tarkastamaan minne antisankari oli sijoitettu, joten miksi ei pistää poikaa kevyemmän rangaistuksen osastolle, kun kerran muutkin murhaajat istuivat kovemman rangaistuksen osastolla. Pehmoilu oli akkojen touhua ja jos Wilkinsonista ei ollut hoitamaan oikeiden miesten töitä, niin sopii hakeutua toimistotyöhön ministeriöön.

　

Tomin raivonpurkaus Harryn mielessä selvensi pojalle, mitä osasto kolme tarkoitti käytännössä. Se oli korkeimman turvaluokituksen osasto, jossa ankeuttajat partioivat tiuhimmin. Se oli osasto, jolla sellejä asuttivat Tomin uskollisimmat ja vaarallisimmat kuolonsyöjät. Harryn valtasi hillitön halu nauraa, koska hulluus oli parempi vaihtoehto kuin epätoivo. Sillä hetkellä hän ymmärsi Siriusta paremmin kuin koskaan. Kun tietää, ettei mitään ole tehtävissä ja kaikki näyttää menevän päin helvettiä, niin silloin ei voi kuin nauraa kohtalon paskamaiselle huumorintajulle.

　

Vain Tomin läsnäolo hänen mielessään esti hysteriaa ottamasta valtaa. Harry painoi päänsä alistuneena, kun vartijoiden kädet tarttuivat häneen. Pian ne vaihtuisivat mätäneviin kouriin ja kylmään toivottomuuteen, Tomin kuoleman kertaamiseen taukoamattomalla toistolla. Harry ei ollut osannut odottaa kipua rintakehällään, sihinä ja palavan ihmislihan haju täytti hänen aistinsa polttavan tuskan lisäksi. Poltinrauta vankilanjohtajan käsissä hehkui punaisena, vielä kun mies otti sen pois Harryn iholta, sadistinen mielihyvä paistoi miehen kasvoilta ja olisi sopinut paremmin Azkabania asuttavien vankien ilmeeksi. Ilman täytti Harryn epäinhimillinen rääkäisy aivojen rekisteröidessä aistien välittämät viestit. Vankilanjohtajan ilme kirkastui entisestään pojan äänen särkyessä huudon päätteeksi.

　

Mies oli vastustanut hanakasti perinteisestä merkintätavasta luopumista, johtajan mielestä, vankinumeron säilyminen ikuisena muistona rikoksentekijöiden iholla, oli monella tavalla oikeuden toteutumista parhaimmillaan; se toi tuskaa, kuten rikollisten teot uhreilleen; se muistutti myöhemminkin siitä, mitä seurauksia rikoksista on ja näin ollen ehkäisee rikosten uusimista; lisäksi se varoitti kunnon kansalaisia luottamasta kantajaansa, tämän päästyä vapaaksi. Vankilanjohtaja ei kuitenkaan koskaan erehtynyt kertomaan kenellekään, kuinka paljon hän nautti tuskanhuudoista, joita polttomerkin saajat suustaan päästivät. Niinä hetkinä mies tunsi itsensä voimakkaimmaksi velhoksi koko kuningaskunnassa.

　

Johtaja ehkä kuvitteli olevansa hienovarainen ja peittävänsä epäterveet ajatuksensa tehokkaasti, kuitenkin huoneessa kaikki olivat selvillä synkistä salaisuuksista miehen mielessä. Vartijat pitivät huomionsa omana tietonaan, toinen kunnioituksesta ja toinen pitääkseen työnsä. Harrya kukaan ei olisi edes uskonut, koska vangin sana ei painanut korkean virkamiehen sanaa vastaan mitään. Mutta niinhän se oli, häikäilemättömimmät sekopäät löytyivät yleensä valtaapitävien joukoista, Harry totesi mielessään Tomille, kun häntä retuutettiin pois henkilökunnan tiloista. Polttomerkin kipu oli yhä lähes sietämätöntä, mutta Harry ei valittanut tai osoittanut kärsimystään mitenkään. Hän ei halunnut suoda kiduttajilleen sitä iloa, että he näkisivät hänen heikkoutensa.

　

Päiväkirja -Tomin ääni alkoi voimistua Harryn mielessä ja se valmisti hänet siihen, kun lämpimät ihmiskourat vaihtuivat niljakkaisiin kalmankouriin ankeuttajien ottaessa hänet huostaansa. Pahimpien muistojen kavalkadi katkesi metallisen oven kalahdukseen ja Harry löysi itsensä heinillä täytetyn patjan päältä, joka sijaitsi kolkon ja karun sellin nurkassa pienen lasittoman ikkunan tapaisen alapuolella. Ankeuttajien poissa ollessa Harry saattoi erottaa ympäriltään muita ääniä, metallioven ulkopuolisesta käytävästä saattoi kuulla vaikerrusta, huutoja ja mielipuolista käkätystä. Tämäkö oli hänen kotinsa hamaan tulevaisuuteen?

* Azkaban *