Myrica gale - Suomyrtti 5. Luku Harry (Hyperion) Musta (K-15)

K/H: Tämä on yksi niistä luvuista, joiden takia ikäraja on korkeampi ja joista alussa varoitin. Toisaalta tässä on myös suloinen pikku-Harry, joka on ikäistään kypsempi olosuhteiden pakosta.

♥ Hauskaa Vappua kaikille lukijoille ja seuraajille ♥

Myrica gale - Suomyrtti

5. Luku

Harry (Hyperion) Musta

Harry astui ulos koulurakennuksesta, latinakerho ja ympäristökerho sattuivat samalle päivälle ja siksi päivä venyi tiistaisin pitkäksi. Ulkona oli jo hämärää, lähes pimeää, mutta sade oli sentään loppunut ja Harry ihaili värikkäiden lehtien koristamaa asvalttia kävellessään.

Hän kumartui keräämään kauneimpia lehdistä kimpuksi, jonka hän veisi kotiin äidin iloksi.

Äiti oli opettanut Harrya arvostamaan luontoa ja elämän kiertokulkua, hän tiesi, että äiti valmisti häntä siihen hetkeen, kun tätä ei enää olisi. Sen päättelemiseen ei tarvittu niitä keskiarvoa reilusti korkeampia arvosanoja, joita Harry koulussa sai. Kuoleman lähestymisen näki äidin olemuksesta paljain silmin.

Äiti oli aina syksyn lähetessä loppuaan kalvennut ja väsynyt, talvisin äiti oli puolestaan jatkuvasti sairaana, mutta tänä syksynä kaikki vaikutti lopullisemmalta kuin aiemmin. Eivät edes aurinkoiset syyspäivät kuulaine ilmoineen ja säkenöivin värein saaneet äitiä vahvistumaan, kuten niiden olisi pitänyt puolihaltijaan vaikuttaa. Sillä ne vaikuttivat jopa Harryyn, eikä hänen perimässään ollut kuin neljäsosa haltijaa, joten päätelmien tekemiseen ei paljoa vaadittu.

Harry tiesi, että hänelle tulisi ikävä äitiä, kaikesta vääjäämättömään eroon valmistautumisesta huolimatta. Yhä hän elätteli toivetta, että isä palaisi takaisin ja äiti paranisi, kun isän suojellessa heitä äidin elinvoima ei katoaisi suojataikojen ylläpitämiseen.

Isää ei kuitenkaan ollut kuulunut kotiin, vaikka Harry toivoi sitä jokaisen tähdenlennon nähdessään; syntymäpäiväkakun kynttilät puhaltaessaan; joulupukilta silloin, kun hän siihen vielä uskoi; neliapilan löytäessään; hän esitti saman toiveen mitä kummallisimmissa tilanteissa, jos niihin liittyi uskomus toiveiden täyttämisestä.

Harry tunsi vihaa auroreita, ministeriötä ja kiltaa kohtaan, koska ne olivat pakottaneet äidin piiloutumaan hänen kanssaan. Joskus hän oli vihainen myös isälleen, koska tämä oli jättänyt äidin yksin.

Pahinta oli se, että hän tunsi olevansa suurin syy äitinsä heikkenevään tilaan, vaikka äiti aina vakuutti, että ongelma oli muualla. Harry oli ehdottanut useita kertoja, että hän voisi muuttaa heti isoäitinsä luo, jotta äiti eläisi pidempään. Äiti kuitenkin väitti, että ero hänestä pahentaisi vain tilannetta, sillä Harry oli äidilleen tärkein asia tässä ihmisten maailmassa.

Mutta kuinka kauan äiti kestäisi?

Harryn ohjeet olivat joka tapauksessa selvät; ensi tilassa aktivoitava hätäporttiavain ja perillä pyytää Walburga Mustaa tai muuta kunniallista sukulaistaan huolehtimaan siitä, että maahiset ehtisivät ensimmäisinä heidän kotiinsa suojaamaan sen omalla taikuudellaan, jotta ministeriö ei voisi peittää mahdollista rikosta.

Maahiset pystyisivät varmistamaan Harryn huoltajuuden siirtyminen oikeille henkilöille eli aidoille, perhesiteitä arvostaville Mustille.

Naapuritalon esikoululaiset vilkuttivat Harrylle ja pyysivät tätä tulemaan ulos lehtikasariehaan heti vaatteet vaihdettuaan. Harry lupasi harkita asiaa, ennen kuin astui sisälle rappukäytävään. Lehtikasoissa peuhaaminen houkutteli suunnattomasti, sillä päivä oli sateen takia kulunut sisällä istuskelussa välituntisinkin. Harry oli täynnä levotonta energiaa, jota hän halusi päästä purkamaan.

Ensin hän kuitenkin halusi ilahduttaa äitiä lehtikimpulla ja uutisella luontokerhon tulevasta metsäretkestä, jolle vanhemmatkin olivat enemmän kuin tervetulleita mukaan. Vatsan kurina muistutti myös siitä, että ennen ulos lähtöä hänen olisi myös syötävä jotain.

Lukon auki naksahdusta ei seurannut suojataikojen lempeää tervetulohyväilyä, koti oli hiljainen ja autio. Keittiössä loisti kuitenkin lämmin valo, mutta silti kylmät väreet juoksivat pitkin Harryn selkää, ikään kuin joku olisi kävellyt hänen haudallaan.

Harry karisti synkät ajatukset mielestään, äiti oli varmasti vain käymässä kaupassa, koska oli takuulla unohtanut ostaa itselleen ruokaa keskittyessään Harryn evästarvikkeiden hankintaan. Pieni hymy nousi pojan huulille, kun ajatus kertoi selvää kieltä siitä, kuinka paljon äiti hänestä välitti.

Keittiön kylmällä hellalla grillipannu odotti tofupaloja, työpöydällä lasivuoassa riisipedillä lepäsi sekoitus kauden kasviksia ja koko huone tuoksui tuoreilta yrteiltä, joilla ruoka oli maustettu.

Keittiön hiljaisuuden rikkoi tasainen tip, tip, tip — ääni.

Harryn katse suuntautui tiskialtaaseen, mutta altaan hana ei kuitenkaan vuotanut. Ehkä jääkaapin sulatusjärjestelmä oli mennyt tukkoon ja vesi valui lattialle. Jääkaapin edessä olikin tosiaan lammikko, mutta vedeksi sitä ei voinut erehtyä luulemaan. Jostain syystä Harryn oli vaikea kuvitella jääkaapista tipotellen valuvan nesteen olevan mehutiivistettä, vaikka paksuhkon punaisen nesteen sellaista toivoisi olevan.

Varoen lattialla kasvavaa lammikkoa Harry avasi jääkaapin oven.

Näky, joka häntä kohtasi, ei ollut sitä mitä hän kuvitteli, vaikka verilammikon olisi kuvitellut siihen valmistaneen. Jääkaappi oli täynnä lihanpalasia, ihmislihan ja niiden paloittelija oli halunnut tehdä selväksi kuka kaappiin oli paloiteltu.

Harry tuijotti kauhuissaan ja kaivaten äitinsä kuoleman kalpeita kasvoja, joita yhä kehystivät punaiset hiukset. Pää oli asetettu keskimmäiselle korkealle hyllylle, josta sitä ei voinut olla huomaamatta ja joka teki selväksi, että teko oli tarkoituksellinen.


Harryn käsi ojentui hyväilemään Lilyn hiuksia kuin toivoen, että näky oli harhaa tai painajainen, ja hän heräisi siitä pian. Mutta hiukset hänen kädessään olivat aidot, niiden luonnollisuus ristiriidassa tilanteen luonnottomuuteen nähden.

Harryn sisään hengitys oli värisevä, kuten hänen kuiskauksensa, jossa kuuli kyyneleiden suolaisuuden ja tuskan.

— Äiti...

~***~

Myrica gale - Suomyrtti 4. Luku; Lyydia Evans (K-15)

K/H: Lyydia on täällä taas, samoin kuin aikahyppy menneeseen. Nyt onkin vuorossa pidempi luku, jossa selviää paljon niin taikamaailmasta kuin muistakin kiemuroista tarinan taustalla.

Myrica gale - Suomyrtti

4. Luku

Lyydia Evans 

Peikkoja... Pimeys... Veren metallinen haju... Taisteluja... Örkkejä... Kirottuja ja myrkytettyjä nuolia... Lyydia värisi painajaisen jättämien kuvien viipyillessä hänen verkkokalvoillaan. Eikä tästä painajaisesta voinut täysin päästä eroon, sillä se kaikki oli tapahtunut. 

Rauha oli palannut keijujen maailmaan, mutta ei ennen kuin Evander oli kuollut myrkkynuoleen. Lyydia ei ollut silloin enää haltijoiden luona, hänet oli lähetetty taisteluja turvaan ihmisten maailmaan, jotta hänen kohdussaan kasvavan kruununperillisen tulevaisuus olisi turvattu. 

Kukaan ei silloin osannut kuvitella prinssin menehtyvän taisteluissa, haltijoiden oletettiin olevan lähes kuolemattomia.

Niin ei kuitenkaan ollut, ei silloin kun fomoirit avustivat pimeyden voimia, eivätkä jumalat nähneet syytä puuttua asiaan. Täältä jästien keskeltä ei kukaan prinssi Evanderin puolisoa osannut etsiä, ei ainakaan enää, kun Lyydia oli joutunut uhraamaan taikuutensa pitääkseen lapsensa elossa ilman keijujen maailman taikuutta. 

Lyydia ei voinut elää keskellä metsää, sillä sieltä hänet löydettäisiin helposti ja metsät olivat niittyjen lisäksi ainoat luonnollisen magian lähteet ihmisten maailmassa. Ilman taikuuttaan Lyydia ei päässyt vanhempiensa luo, eikä hän uskonut näiden enää edes uskovan tyttärensä olevan elossa ja raskaana oleva surkki.

Hänellä oli kuitenkin Charles Evans, jonka Lyydia oli tavannut kirjastossa, jossa hän oli työskennellyt ansaitakseen edes jonkinlaisen elannon itselleen ja lapselleen. Charles oli hyväsydäminen ja miellyttävä mies, joka oli linjapäällikkö läheisessä tehtaassa. Vapaa-aikanaan mies harrasti lukemista ja kalastamista, eikä tämä hukannut aikaa vaan kosi kaunista leskeä kaksi kuukautta sen jälkeen, kun oli naisen tavannut lukupiirissään. 

Lyydia tunsi vain pienen pistoksen sydämessään antaessaan Charlesin nimetä Lilyn tyttärekseen. Lily tarvitsi turvatun lapsuuden, eikä Lyydia sitä yksin pystynyt tarjoamaan. Ei, sillä hän tarvitsi itsekin Charlesin hellää ymmärtämystä ja lohduttavaa syliä herätessään painajaisistaan Evanderin menetyksen kipu tuoreena sydämessä.

Petunian syntymä ei ollut menetysten ja pelon leimaama, siitä puuttui myös kaikki taikuus. Lyydia oli tuntenut taikuuden Lilyssä ensimmäisestä hetkestä alkaen, hänen pieni puolihaltiatar aarteensa. Silti hän rakasti molempia tyttäriään täydestä sydämestään, hän antoi Petunialle yhtä paljon huomiota kuin Lilylle. 

Hän luki ja kertoi tarinoita haltijoista, keijuista, salaisista maailmoista, prinsessoista ja prinsseistä kummallekin tytölleen, silti vain Lily tiesi, että ne olivat tosia ainakin jossain määrin. Lyydia näki kuinka Lily oppi rakastamaan satujen maailmaa, Petunian siirtyessä enemmän ja enemmän leikkimään nukeilla kotia ilman lapsellisia satuja.

Heidän perheensä oli tiivis, viikonloppuisin ja lomilla he nauttivat luontoretkistä, piknikeistä, vuokrasivat mökin järviseudulta viettäen aikaa mahdollisimman paljon yhdessä. Charlesin ollessa arkisin tehtaalla Lyydia piti huolta kodista, oli mukana koulun vapaaehtoistyössä, jotta saattoi olla enemmän tyttäriensä kanssa. 

Alueella oli paljon muitakin kotirouvia, joiden kanssa Lyydia järjesti myyjäisiä ja tekivät parhaansa ympäristön viihtyvyyden parantamiseksi. Lyydia oli jo ehtinyt tottua jästielämäänsä, kun taikamaailma ja muistot yllättäen tulivat takaisin hänen tutustuessa rouva Kalkarokseen Kehrääjänkujalta.

Eileen Prinssin näkeminen jästimiehen vierellä oli suuri järkytys. Lyydian onneksi rouva Kalkaros ei tunnistanut häntä, tai ei ainakaan yhdistänyt työteliästä naapurin rouvaa kadonneeksi ja kuolleeksi julistettuun nuoreen perijättäreen. Eileen eristäytyi muutenkin, eikä syytä tarvinnut kaukaa etsiä, mustelmat naisen kasvoissa ja käsivarsissa kertoivat kaiken. 

Kauaksi oli toinenkin puhdasverisen suvun tytär eksynyt omasta maailmastaan ja asemastaan. 

Pahinta oli seurata sivusta Eileenin pojan Severuksen kärsimystä julman isän nyrkin alla, eikä Eileen omalta ylpeydeltään suostunut apua ottamaan vastaan, vaikka Lyydia sitä oli yrittänyt antaa. 

Severus ja Lily puolestaan ystävystyivät, eikä Lyydia olisi voinut olla iloisempi. Ei, vaikka Eileenin ja Severuksen silmissä Lily oli jästisyntyinen noita. Tärkeintä hänelle oli se, ettei Lily joutuisi aloittamaan Tylypahkaa aivan yksin ja ehkä jonakin päivänä Severukselle voisi kertoa totuuden Lilyn perimästä. Siitäkin huolimatta, että haltijoiden taikuutta kohtaan oli paljon ennakkoluuloja, koska nämä eivät yleensä olleet juurikaan yhteydessä tavallisiin velhoihin ja noitiin. 

Ehkä Severus pystyisi suojaamaan Lilyä paljastumiselta, poika ei ollut ainakaan vielä kertaakaan paljastanut muille lapsille kuin Lilylle, että hän oli velho.  

Lyydia oli niin onnellinen, kun Tylypahkan kirje tuli viimein Lilylle, että hän oli sokea Petunian pettymykselle ja kateudelle. Hän halusi uskoa, että kaikki se rakkaus ja lämpö, jota perheessä osoitettiin yhtälailla kaikille sen jäsenille, riitti osoittamaan Petunialle, ettei tämä ollut yhtään vähempi arvoisempi kuin Lily. 

Joskus Lyydiasta kuitenkin tuntui siltä, että hän oli kaikesta tasapuolisesta rakkaudesta huolimatta, tarttunut tilaisuuteen kokea taikamaailma uudestaan Lilyn kautta. Hän tunsi Lilyn kirjeiden myötä palanneensa oikeaan kotiinsa, jossa ei valitettavasti ollut sijaa hänen jästimiehelleen ja — tyttärelleen. 

Lily kertoi kirjeissään Tylypahkasta, oppilaista ja professoreista, useiden nimien ollessa Lyydialle kivuliaan tuttuja. Mustat, Lestranget, Potterit, Longbottomit, Kyyryt, Prewetit ja monet muut toivat mieleen hänen ystäviään, perhetuttuja ja sukulaisia. 

Hän ei ollut osannut kuvitella kuinka kovasti hän oli menetettyä maailmaansa kaivannut. Hän oli erittäin tyytyväinen Lilyn ystäväpiirin laajennettua kattamaan monia vanhojen sukujen edustajia, joiden Lyydia tiesi pitävän arvossa perimätietoa haltijoista ja muista kadonneiksi luulluista olennoista. Lily ei tulisi heidän silmissään vähempiarvoiseksi, jos tytön haltijaperimä paljastuisi.

Oli ilmeisesti Severuksen ansiota, että Lily näennäisestä jästinimestään huolimatta tuli puhdasveristen sukujen perillisten hyväksymäksi. 

Yllättävin näistä oli Regulus Musta, joka oli veripuristi siinä missä muukin sukunsa isoveljeään Siriusta lukuun ottamatta. Lyydian ainoa toive oli, että Lily ei joutuisi mukaan kulisseissa vellovaan kahnaukseen valkoisen ja pimeyden taikuuden edustajien välillä. Näennäisesti taikamaailmassa oli ollut rauha sitten Grindelwaldin kukistumisen, mutta Britanniassa taikaministeri Riddlen suopea suhtautuminen pimeän taikuuteen ja hänen järeät toimet taikamaailman eristämiseksi jästimaailmasta herättivät vastustusta.

Ministeri Riddlen erikoisjoukot, joilla oli vapaammat kädet kuin auroreilla, pyrkivät tukahduttamaan terroristiryhmittymiksi kutsuttujen järjestöjen toimet rankalla kädellä. 

Oli julkinen salaisuus, että Tylypahkan rehtori johti yhtä terroriryhmittymää. Dumbledore kritisoi avoimesti Riddleä ja tämän erikoisjoukkoja, kuolonsyöjiä, pimeän kirousten laillistamisesta ja käytöstä siviilivastarintaa vastaan. 

Lyydia ei vastustanut Riddleä, mutta toivoi tämän pitävän kyseenalaisemmat käytäntönsä vähemmän räikeinä ja siten rauhoittavan tilanteen taikamaailmassa. Sillä oli selvää, että Dumbledore ja muut terroristijohtajat pystyisivät horjuttamaan ministeriön asemaa, niin kauan kuin ministeriön toimissa oli vähääkään epäselvyyttä.

Lyydia ei ymmärtänyt sitä, miksi Dumbledore oli lähtenyt niinkin epädiplomaattiselle linjalle, että oli perustanut järjestön joka käytti hyökkäystä puolustuksenaan. Se vaikutti selkeältä sodanlietsomiselta, sillä Riddle oli valittu vapailla vaaleilla ja oli saanut asemansa suuren enemmistön äänillä. 

Sisällissota ei lopulta auttaisi ketään, se vain heikentäisi velhoyhteisöä, voittaisi sodan kumpi puoli tahansa. Lyydia oli valmis ottamaan Lilyn pois Tylypahkasta ja muuttamaan perheineen Ranskaan, jos tilanne kärjistyisi sotaan. Toistaiseksi sille ei kuitenkaan näyttänyt olevan tarvetta.

Lyydia nousi ylös sängystään, hän oli ajautunut liian synkkiin ajatuksiin pitääkseen vanhat painajaiset loitolla, jos hän nyt jatkaisi uniaan. Hän varmisti, ettei ollut herättänyt miestään ja kulki kevein askelin käytävän läpi portaisiin. 

Lyydian yllätykseksi myös Petunian huone oli autio, pieni pettymys sai naisen suun mutristumaan. 

Hän ei pitänyt siitä, että Petunia vietti öitään poissa kodistaan etenkin, kun tyttö mitä todennäköisimmin olisi poikaystävänsä luona. Esiaviollinen seksi oli yleistynyt, Lyydia ei ollut siitä niinkään huolissaan kuin tästä nimenomaisesta poikaystävästä. Poika oli niin suvaitsematon ja tuomitseva, lisäksi tässä näytti olevan väkivaltaisiakin piirteitä, että Lyydia pelkäsi Petunian turvallisuuden puolesta.

Keittiössä hän sytytti kaasuhellan ja asetti vesikattilan sille, hunajapurkki odotti jo pöydässä. Lyydia kaatoi paljon maitoa hunajateehensä, se oli varmin tapa, jolla hän saisi rauhallisemman unen ilman lääkkeitä tai taikaliemiä. 

Tänä yönä hänen levottomuutensa ei kuitenkaan tuntunut hälvenevän laisinkaan. Yössä oli jotain poikkeuksellista, vaikka ei ollut edes täysikuu.

Postiluukun kolahdus säikäytti Lyydian pahanpäiväisesti, silti hän meni katsomaan sen aiheuttajaa tietäen, että oli aivan liian aikaista aamulehden saapumiselle. Eteisen matolla lojui viattoman näköisenä kapseli, josta purkautui purppuranväristä kaasua. Lyydia ei ehtinyt tunnistaa tai suojautua myrkyltä, joka tulisi tappamaan viimeisenkin mahdollisuuden Lilyn ja Petunian väliseen sopuun, kuten se tappoi Lyydian ja Charlesin kuuttomana yönä.

~***~   

Myrica gale - Suomyrtti 3. Luku; James Potter (K-15)

K/H: Tässä luvussa pääsin lempipuuhaani, eli kirjoittamaan kirjojen hyviksistä pahiksina. Yksi ficcaamisen parhaita puolia, eikä tässä annettu kuva James Potterista paljoa eroa siitä, millaisena me hänet näemme Severuksen muistoissa Feeniksin killassa. Tämä luku osallistuu haasteeseen Kerää kaikki hahmot Sarvihaaralla alias James Potterilla, kuten luvun nimestäkin käy ilmi.

Jännitys tiivistyy...

Myrica gale - Suomyrtti

3. Luku

James Potter

James Potter oli etsinyt pitkään lutkaa, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan, jättänyt hänet yhtä tunteettomasti kuin oli riistänyt häneltä toivon perillisestä. Nainen oli palannut nuoren luihuisensa käsivarsille.

Ajatuskin Snivelluksen puhdasverisestä ystävästä sai Jamesin vihan roihuamaan. Kuinka tämä oli saastuttanut Lilyn puhtoisen rohkelikkomielen ja vartalon, saanut tämän pettämään Jamesin pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän oli varma, että jos Regulusta ei olisi ollut, Lily olisi pysynyt hänen kanssaan ja antanut heidän yhteisen lapsensa kasvaa kohdussaan täysiaikaiseksi.

Hän ei voinut kuvitella minkään muun kuin pimeän taikuuden voivan tuhota elämää, jonka he olivat Lilyn kanssa luoneet.


Yli kymmenen vuotta oli kulunut, eikä James ollut luopunut toivosta naisen löytymiseen. Hän oli vannonut tuhoavansa Lilyn lopullisesti, jos ei James voinut saada tätä, niin silloin ei kukaan muukaan.
Se olisi hänen kostonsa myös Regulukselle, vaikka ei mieheen päässytkään käsiksi. Toivottavasti tämä oli kuollut, kuten kaikki olettivat.

Auroreiden aikaa söi yhä mystiset iskut jästimyönteisiä poliitikkoja ja tahoja kohtaan, mutta James oli pimeyden velhojen jahtaamisen keskellä löytänyt aikaa Lilyn jäljittämiseen. Naisen ansioksi oli luettava se, kuinka tehokkaasti tämä oli onnistunut olinpaikkansa kätkemään.


Viikko sitten hän oli viimein löytänyt jästialueelta pieniä viitteitä taikuudesta, jollaiseen hän ei ollut aiemmin törmännyt. Taikuudessa oli tuttu sävy, vaikka se ei muistuttanut lainkaan sitä taikuutta, jollaista hän oli Lilyn nähnyt käyttävän. James oli kuitenkin varma, että tämä taikuus oli kytköksissä hänen entiseen vaimoonsa. Hän teki vaivihkaisia tiedusteluja alueesta ja alueella, mutta ei löytänyt yhtään merkintää tai merkkiä kenestäkään jästisyntyisestä tai taikaolennoista.


Näkymättömyysviitansa suojissa, tyhjässä rappukäytävässä, vietetyt kaksi päivää olivat kuitenkin paljastaneet Lilyn, jota Jamesin oli vaikea uskoa samaksi henkeäsalpaavan kauniiksi naiseksi, jonka kanssa hän oli ollut naimisissa. Silti Lilyn pystyi helposti tunnistamaan monista tutuista asioista, kuten naisen varmoista askelista ja kukikkaan mekon peittämistä keinahtelevista lanteista tämän kulkiessa kadulla heikkoudessaankin ryhdikkäänä ja ylväänä.


Naisen asuntoa ympäröivä suojataikuus tuntui heikentyvän päivä päivältä ja James ymmärsi nyt, miksi jäljittäminen oli vienyt niin paljon aikaa.

Suojaukset olivat olleet käsittämättömän voimakkaat ja lisäksi täysin tuntematonta lajia jopa Jamesin tasoiselle aurorille, mutta ne näyttivät kuluttaneen naisen elinvoimaa, joka oli ehtymässä nopeasti. Ei vaatisi paljoa, että James läpäisisi ne, jos hänen arvionsa Lilyn ulkoisen olemuksen perusteella piti paikkansa.

Naisesta paistava kärsimys oli salvaa hänen kostoa janoavalle mielelleen, mutta osa Jamesia oli pettynyt siitä, ettei naisen tappamisessa tulisi olemaan haastetta hänelle. Hän olisi halunnut nähdä silmiensä edessä sen, kuinka tuo petollinen narttu joutuisi taistelun päätteeksi alistumaan, murtumaan ja anomaan armoa hänen edessään.


James ei huomannut, kuinka syksyinen sade kasteli hänen aurorikaapunsa, josta hän oli unohtanut suojaloitsut. Hän ei piitannut siitä, miten lehtikasoissa leikkivät lapset tuijottivat häntä ihmeissään Jamesin harppoessa kaapu lepattaen kohti sitä kerrostaloa, jossa hänen suurin rakkautensa ja vihan kohteensa asui.

Kuten James oli arvellutkin, vihan ruokkima raaka voima auttoi häntä romuttamaan asuntoa ympäröivät suojaukset. Hän astui sisään suomatta silmäystäkään asunnolle, jossa hän oli, James keskittyi heikkoon taikaytimeen yhdessä huoneista ja suuntasi sitä kohti. Keittiön työtason vieressä lyyhistynyt nainen tuijotti häntä Lilyn vihreillä silmillä, niissä ei palanut elämää uhkuva tuli vaan ne olivat täynnä kohtaloonsa alistuneen tyyneyttä.


Hänen suunnitelmansa muuttui katseen tähden, James ei sietänyt sitä, että Lily ei edes yrittänyt puolustautua. Nainen riisti häneltä hänen kostonsa ja sen tuoman nautinnon. James sylki suustaan ainoan kirouksen, jolla hän saisi tuon halveksittavan katseen rakastamistaan silmistä pois.


— Avada kedavra!


Muuta ei tarvittu, Lily oli poissa. Oikeus oli tapahtunut, hänen perillisensä menetys oli nyt sovitettu, henki hengestä. Hänellä oli jäljellä enää vain jälkien peittäminen, kukaan ei pystyisi yhdistämään Jamesia Lilyn kuolemaan.

Oli onni, että hänen puoliverinen työkaverinsa oli tutustuttanut heidän tiiminsä jästien viihteeseen, elokuvat tarjosivat monia loistavia ideoita Jamesin teon lavastamiseksi jästin tekemäksi.

~***~

Myrica gale - Suomyrtti 2. Luku: Lyydia Summerwelth

K/H: Tässä luvussa hypätään ajassa taaksepäin ja tutustumme Lyydiaan, jonka myötä tarinan taustat alkavat hahmottua vähitellen. Itse olen tyytyväinen luomaani hahmoon, Lyydiasta oli ilo kirjoittaa ja kirjoittaisin mielelläni hänestä enemmänkin kuin vain tämän tarinan tiimoilta, jos vaan aika riittäisi. Toivottavasti tekin pidätte hänestä ja Evanderista, josta tosin näemme vain vilauksen :)

Lukuiloa!

Myrica gale - Suomyrtti

2. Luku

Lyydia Summerwelth

Lyydia Summerwelth tuijotti lumoutuneena tanssivia liekkejä kesäpäiväntasauksen juhlissa, erilaiset rituaalit ja yleinen ilonpito hallitsivat aukeaa maagisen kivirakennelman ympärillä. Kotitontut huolehtivat nuotioista, joiden ympärillä yhteisön nuorimmaiset osallistuivat helpoimpiin rituaaleihin, joilla niilläkin oli merkityksensä kokonaisuudessa. 

Lyydian ikätoverit puolestaan perinnäistapojen lisäksi hakivat juhlijoiden joukosta sopivaa puolisoehdokasta.

Lyydia oli kuitenkin jo menettänyt sydämensä, eikä hänen rakkautensa kohdetta löytyisi tästä juhlivasta joukosta. 

Hän odotti sitä hetkeä, kun muut juhlijat väsyisivät ja heidän tarkkaavaisuutensa herpaantuisi. Silloin Lyydia voisi kadota huomaamattomasti läheiselle metsän kätkemälle keijukukkulalle, jossa Evander odottaisi häntä. Häkellyttävän komea haltijanuorukainen oli lumonnut nuoren noidan keskustelutaidoillaan, tietämyksellään ja hienostuneilla käytöstavoillaan, jotka eivät vaikuttaneet teennäisiltä.

Ainoa asia, joka aiheutti säröjä Lyydian rakkauden täyttämään sydämeen, oli se, että hänen täytyi jättää perheensä voidakseen elää yhdessä Evanderin kanssa. Hänen vanhempansa eivät voineet seurata hänen mukanaan keijujen maailmaan. Eivätkä Melania ja Bertram Summerwelth päästäisi Lyydiaa luotaan, jos he tietäisivät tämän aikeista. 

Evander olisi toki sovelias puoliso puhdasveriselle noidalle, mutta pariskunta ei ollut valmis luopumaan ainokaisestaan, kun jälleen näkeminen ei ollut mitenkään varmaa. Etenkin, kun Lyydian harteilla oli Korpinkynnen sukulinjan jatkaminen.

Tänä yönä hänestä tulisi keijujen maailman uusin asukas, Evanderin puoliso kaikin tavoin. Lyydian taskussa oli piilossa kaikki se, mitä hän tästä maailmasta veisi mukanaan, josta hänen ei tarvinnut luopua rakkauden tähden. 

Rowenan hopeinen solki, joka ei kiinnittyisi kuin älystään tunnetun perustajan perillisten vaatteisiin tai hiuksiin, sen hän antaisi aikanaan pojalleen tai tyttärelleen, se oli hänen velvollisuutensa. Suku varjeli tätä solkea suorastaan vainoharhaisesti, mutta Helenan vietyä diadeemin oli soljesta tullut tärkein tunnus perimästä. Solkeen asetetut suojaloitsut olivat osoittautuneet vuosisatojen saatossa välttämättömiksi, niin usein perustajien reliikkejä yritettiin huijata, anastaa ja tuhota.

Metsä Lyydian ympärillä huokaili hiljaisesti kuin eläen nuoren naisen tunteissa mukana. Yleensä keijukukkuloita ympäröivät metsät olivat luotaantyöntäviä, jotta asiattomat kulkijat eivät eksyisi maailmojen välisille portaaleille vahingossa tai väärin motiivein. Kihlaus oli ilmeisesti poistanut loitsun vaikutuksen Lyydian yltä ja metsä toivotti hänet tervetulleeksi osaksi varjelemaansa salaisuutta. 

Lyydian askeleet muuttuivat varmemmiksi ja hänen ryhtinsä suoristui, nyt ei ollut oikea hetki antaa velvollisuuksien ja pelkojen luhistaa häntä. Oli hänen avioitumisen aika.

Evander sulki Lyydian syliinsä heti naisen astuttua kivikehän sisälle, heidän suudelmansa aikana aika ja paikka muuttuivat. Lyydia punastui korviaan myöten, kun Evander kantoi hänet kivikehästä aurinkoiselle niitylle, jonka keskellä kohosi hohtava palatsi säkenöivän järven rannalla. Laskusillan luota haltijoiden hoviväki ja osa keijukansaa muodostivat kujan, jota pitkin Evander kulki kantaen nuorikkoaan kohti linnan portilla odottavaa kuninkaallista pariskuntaa. 

Lyydia oli ymmällään, juhliva joukko oli vielä ymmärrettävää, mutta pitikö kuninkaalle esittää kaikki uudet alamaiset ennen kuin häät voisivat virallisesti käynnistyä?


— Olemme kuullet paljon teistä, lady Summerwelth. Poikamme ei olisi voinut valita parempaa puolisoa, jos edes puolet hänen kertomastaan pitää paikkansa. Esiäitisi, lady Korpinkynsi, oli vakituinen vieras kirjastossamme ja jo häntä ennen suvussanne on ollut haltijaverta, joten tämä liitto on paluu sukunne juurille. 

~* * *~

Myrica gale - Suomyrtti 1. luku: Lily Evans (K-15) Lily/Regulus, Lily/James

Nimi: Myrica gale - Suomyrtti
Kirjoittaja: Koiranruusu
Beta: Fire darling
Ikäraja: K-15
Henkilöt: Lily/Regulus, Lily/James, Sirius, Walburga, Harry
Tyylilaji: Draama, Darkfic (synkistely ficci) ja erittäin AU

Varoitukset: Väkivaltaa, huumatun raiskaus, kiroilua ja muutakin epämääräistä. Rankkoja aiheita, mutta ei mielestäni niin graafisesti kuvattuna, että vaatisi korkeamman ikärajan.
Sen voin varmuudella kuitenkin luvata, että Mpregiä ei ole tarinassa.  

Vastuuvapaus: En omista Pottereita. Leikin hahmoilla oman omituisen mielikuvitukseni ohjaamana, eikä kukaan suostu maksamaan siitä minulle.

Tiivistelmä: Joka päivä Lily toivoi, että ovi aukeasi ja hänen puolisonsa astuisi siitä sisään. Ovi kyllä aukesi, mutta sisään tuli miehen sijasta poika, jonka kasvot ja väritys olivat kaikki se mitä oli hänen miehestään jäljellä. Heidän rakkautensa luomus.

Haasteet: Vuodenaika haaste - syksy, kolmen ficin haaste III (Cherbourgin sateenvarjot: Anu Hälvä), Vanhemmat vaihtoon, Kerää kaikki hahmot - Lily Evans ja FF100 sana 003. Loppu.

K/H: Jälleen kerran kiitän muusaani ficistä, joka tuli yhtä yllättäen kuin faksit Jäätteenmäelle ja koko juoni otsikkoa myöten oli valmiina kirjoitettavakseni. En kysellyt turhia, sillä paloin halusta kirjoittaa tämän. Tässä se nyt sitten on teidän luettavaksenne ja kommentoitavaksenne. Tämä ei ole tyypillistä minua ja olenkin ymmälläni siitä, miten tästä tämmöinen tuli. Tosin täytyy sen verran mainita, että yksi kohta on lähes toisinto toisesta ficistä/ficletistä, mutta tässä se on alkuperäisemmässä muodossa perustuen tositapahtumiin naapuritalossa asuneen rinnakkaisluokkalaisen lapsen tragediasta taikamaailmaan sovitettuna.

K/H2: Alun perin one-shotiksi tarkoitettu ficci venyi niin hajotin tämän lukuihin. Luvut ovat lyhyehköjä ja näkökulma vaihtuu jokaisessa luvussa,  kursiivilla kirjoitetut luvut ovat tarinan taustoituksia eli aikahyppyjä menneisyyteen. Jokaisessa niistä kuitenkin on selvästi kertoja esillä, eikä hahmoja siis  tarvitse arvuutella. Palautteessa voi sitten kertoa oman vaikutelmansa vaihtuvista näkökulmista ja aikahypyistä ;)  

Myrica gale - Suomyrtti 

1. Luku

Lily Evans

Lily Evans istui hehkulampun valjussa valossa pieneen keittiöön ahdetun ruokapöydän ääressä. Syksyinen sade rummutti ikkunaruutua ja peitti näkymän kolkkoon harmauteen.

Naisen ennen niin loistavan punaiset sortuvat roikkuivat nyt hehkunsa menettäneinä klimppeinä hänen hartioillaan. Hän kärsi tästä eristetystä elämästä enemmän kuin suostui myöntämään itselleen, hän ei halunnut vaarantaa rakkaimpansa henkeä, joten hän uhrasi omaa elinvoimaansa pitääkseen pojan olemassaolon salassa.

Hän halusi olla niin pitkään kuin mahdollista poikansa kanssa ja suojella tätä siltä vaaralta, joka taikamaailmassa odotti. Lily rajoitti taikuuden käyttöä, mutta opasti poikaansa taikuuden teoriassa, puhdasveristen etiketissä, taikamaailman erikoisuuksien tunnistamisessa ja velhoyhteisön poliittisissa suuntauksissa.

Hän ei rajannut pimeän taikuutta pois opetuksesta, eikä hän voinut pitää poikaa pumpulissa, koska siihen heillä ei ollut varaa. Joten jo 4-vuotiaana Harrylle oli opetettu miten toimia, jos joku uhkaava velho tai noita tulisi heidän kotiinsa. Harrylla, oikealta ja viralliselta nimeltään Hyperionilla, olisi turvapaikka isänsä lapsuuden kodissa, kävi miten kävi. Ja poika tiesi, että Irvetan maahiset olisivat ainoa virallinen instanssi, jolta tämä voisi pyytää apua.

Lily ei luottanut ministeriöön, eikä taikalainvartioihin, kaikkein vähiten hän luotti auroreihin. Aurorien riveissä palveli hänen elämänsä suurin uhka, se henkilö, jonka takia Lily oli hautautunut poikansa kanssa tähän surkeaan jästilähiöön.

Hän ei pelännyt pimeyden lordia ja kuolonsyöjiä, mutta James Potteria hän pelkäsi ja vihasi. Niin paljon että, jos nainen vain olisi voinut käyttää pimeän taikuutta, hän olisi jo liittynyt kuolonsyöjiin saadakseen oikein luvan kanssa lähettää Jamesin ja tämän uskolliset ystävät helvettiin.

Se oli niitä hetkiä, jotka saivat Lilyn tuntemaan katkeruutta omaa perimäänsä kohtaan, mutta toisaalta hänen ominaistaikuutensa suojasi heitä paremmin kuin tavallinen taikuus tai pimeän taikuus, jotka aurorit pystyivät jäljittämään.

He olivat Harryn kanssa turvassa niin kauan kuin nainen yhä saattoi ammentaa voimaa luonnosta ympärillään. Syksyä kuitenkin seurasi talvi, eikä Lily ollut entisensä oltuaan erossa miehestään liian kauan. Hänet piti elossa vain side Harryyn ja päivä päivältä se oheni lapsen perimän taikuuden ristiriitaisuuden kuormittaessa sitä, kun tämän isän taikuus ei ollut jakamassa kuormaa. Joka päivä Lily toivoi, että ovi aukeasi ja hänen puolisonsa astuisi siitä sisään.

Ovi kyllä aukesi, mutta sisään tuli miehen sijasta poika, jonka kasvot ja väritys olivat kaikki se mitä oli hänen miehestään jäljellä. Heidän rakkautensa luomus. Eikä Lily voinut estää kyyneliä karkaamasta kasvoilleen, hän ei ollut kahdeksassa vuodessa kuluttanut suruaan loppuun.

Sade esti häntä näkemästä metsää, sitä ainoaa asiaa tässä kurjassa ympäristössä, josta hän saattoi ammentaa voimaa. Hän tarvitsi voimiaan, sillä hän ei ollut vielä valmis hyvästelemään Harrya ja jättämään tätä yksin maailmaan, kohtaamaan taikamaailmassa riehuva sota vain isoäitinsä tukemana. Isoäidin, jota poika ei ollut koskaan tavannut, ja joka ei edes tiennyt nuoremman poikansa jälkeläisestä.

Lily halusi Harryn elävän vielä hetken aikaa tavallista lapsuutta, lähes huoletonta elämää. Olla pieni poika, joka iltaisin kiipesi äitinsä viereen sohvalle kuuntelemaan tarinoita haltijoiden ja keijujen ulottuvuudesta, jossa luonto oli puhdas ja saasteeton, linnat hohtivat valkoisina ja haltijoiden vaatteet sateenkaartakin moninaisemmissa väreissä kuin eksoottiset kukat vehreän luonnon keskellä.

Lily tiesi, ettei tuota huoletonta lapsuutta ollut enää paljon jäljellä, pian Harry olisi se, jolla ei ollut kuin muistoja onnellisista ajoista ja suru sydämessään. Nainen asetti kaiken toivonsa pojan isoäitiin, että tämä rakastaisi Harrya yhtä paljon kuin poikaansa.

Tuulen oksasta riistämä oranssi lehti läiskähti ikkunaa vasten havahduttaen Lilyn murheellisista ajatuksistaan. Hän nousi tuolilta ja suuntasi kohti jääkaappia aloittaakseen päivällisen valmistamisen, jotta Harry pääsisi pitkän koulupäivän päätteeksi suoraan ruokapöytään.

Nainen leikkasi tofua kuutioiksi, kun hän tunsi taikaytimeensä yhteydessä olevien suojaloitsujen murtuvan jättäen hänet jälleen kerran voimattomaksi keittiöön astuvan miehen edessä.

Punaiseen aurorikaapuun pukeutunut mies tuijotti naista halveksien ja silmissään mielipuolinen kiilto, kaavun poimusta ilmestyi käsi taikasauvoineen ja vihreä valo kutsui Lilyn häntä odottavien rakkaittensa luo. Hänellä ei ollut aikaa hyvästellä poikaansa, mutta se oli ainoa asia, jota nainen ehti surra, ennen kuin hän jätti jälkeensä vain elottoman kehonsa.

~* * *~

Elämäni ei ole minun (K-7) Harry/Ginny, Harry/Tom

Kirjoittaja: Koiranruusu
Otsikko: Elämäni ei ole minun
Tyylilaji: draama, deathfic ja romanssi
Ikäsuositus: K-7
Paritus: näennäinen Harry/Ginny, mutta kannattaa lukea siitä huolimatta, sillä heterokuoren alla sykkii slash-sydän Tom/Harry parilla.
Vastuuvapaus: En omista Pottereita enkä tee tällä rahaa. Omista kieroutuneen mielikuvituksen, joka saa minut vääristämään kirjojen maailmaa teksteissäni.

Tiivistelmä: on jo viimein aika päästää irti elämästä, joka ei kuulu minulle.

A/N: Täytyihän sitä omaan haasteeseen osallistua, eli Puheenvuoro kuolleille. Lisäksi osallistun tällä FF100seen sanalla 055. Henki ja osastohaasteeseen - Godricin notko.

Elämäni ei ole minun

Pitäisit minua hulluna tai valehtelijana, jos voisin kertoa tarinani sinulle. Minulla ei ole hautaa, sillä kaikki kuvittelevat minun elävän, sinä erityisesti. Sinä näet minut päivittäin lastesi seurassa ja öisin vuoteessasi. Etkä sinäkään ole menettänyt järkeäsi, vaan kuten muutkin sinut on huijattu uskomaan valheeseen.

Valheella on minun kuoreni, minun ruumiini ja elinvoimani, mutta ei minun henkeäni tai sieluani. Minäkin olen saman valheen uhri, minä uskoin hänen kauniita sanojaan ja petollisia lupauksiaan.

Minä olin vain lapsi, yksitoistavuotias. Silti minun olisi pitänyt tietää paremmin. Vuodatin unelmani, pelkoni, rakkauteni, vihani, kaikki salaisuuteni hänelle. Kuolemani jälkeen olen vierestä seurannut, kuinka hän elää omaa unelmaani todeksi minuna.

Minun tahriintuneeseen sieluuni sattuu, kun näen, mitä tyhmyyteni sai aikaiseksi. Toisaalta näen myös sen, kuinka onnellinen sinä olet hänen kanssaan.

Sillä vaikka hän näyttää minulta, ei hän ole minä. Jos olisin elänyt, emme olisi koskaan päätyneet yhteen toiveistani huolimatta. Minä en olisi koskaan pystynyt ymmärtämään sinua kuten hän. En olisi nähnyt sinua maineesi takaa.

Hän näkee sinut, hän ymmärtää sinua, koska te olette niin kovin samanlaisia. Teidät molemmat on rikottu rakkaudettomuudella. Te olette molemmat halunneet todistaa arvonne. Teidät on asetettu jalustalle ja vaadittu enemmän kuin olisi kohtuullista.

Ettekä te kumpikaan ole kaivanneet mitään muuta niin kipeästi kuin perhettä ja pyyteetöntä rakkautta.

Ironista miten minun perheestäni tuli teille molemmille ensimmäinen todellinen perhe. Perhe, jota minä kirosin eläessäni sen köyhyydestä, arvoista ja yhtenäisyydestä, ja joka tuntui tukahduttavalta suuruudessaan. Koin jääväni muiden jalkoihin ja olevani tuomittu ikuiseksi vauvaksi nuorimaisena.

Sinä olit minun pakkomielteeni, olit mahdollisuuteni paeta perheeni varjosta taikamaailman valokeilaan.

Hänen pakkomielteensä sinuun oli erilaista kuin minun. Häntä kiehtoi sinun voimasi ja saavutuksesi. Olen nähnyt, kuinka hänen pakkomielteensä karisi pois hänen saatua uusi mahdollisuus, vaikka hän kapinoikin kaikkea sitä vastaan, mitä minun maailmani edusti. Hän oli pimeys, mutta meissä kaikissa on pimeyttä.

Aluksi olit hänelle vain vihollinen, koston kohde, mutta jokin muuttui niiden neljän vuoden aikana, kun hän seurasi sinua sivusta.

Ehkä se on minun elinvoimani, jota hän käyttää, joka sai sen aikaan. Haluan kuitenkin uskoa, että hän muuttui ja oppi tuntemaan rakkauden sielussaan omasta tahdostaan.

Sillä niin vaikeaa kuin minun on tätä myöntää, en voi valehdellakaan. Totuus on se, että hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin sinä rakastat häntä. Hänen tunteensa eivät ole valhetta, vain hänen kasvonsa ja vartalonsa ovat varastetut.

Seljasauva ei Voldemortia kukistanut.

Oli kuitenkin sinun ansiotasi, että Voldemort katosi. Sinun sanasi saivat Tomin sielun minussa katumaan aidosti rakkaudesta sinuun. Hän ei halunnut nähdä sinun kuolevan.

Minä olin läsnä salissa ja näin hänen sielunsa eheytyvän. Dumbledore oli oikeassa rakkauden voimasta, mutta hän oli aliarvioinut Tomin kyvyn rakastaa. Ehkä Tomista ei olisi tullut koskaan Voldemortia, jos Dumbledore olisi antanut hänelle mahdollisuuden perheeseen ja rakkauteen alun alkaen.

Jossittelu on kuitenkin turhaa, sillä nyt sinulla ja hänellä on kaikki hyvin. Olen päättänyt lähteä luotanne, haluan nähdä Fredin jälleen ja joka tapauksessa on jo viimein aika päästää irti elämästä, joka ei kuulu minulle.

Minä kiitän sinua Harry yrityksestäsi pelastaa minut salaisuuksien kammiosta, mutta minun sieluni oli jo kuollut.

~♥~