K/H: Lyydia on täällä taas, samoin kuin aikahyppy menneeseen. Nyt onkin vuorossa pidempi luku, jossa selviää paljon niin taikamaailmasta kuin muistakin kiemuroista tarinan taustalla.
Myrica gale - Suomyrtti
4. Luku
Lyydia Evans
Peikkoja... Pimeys... Veren metallinen haju... Taisteluja... Örkkejä... Kirottuja ja myrkytettyjä nuolia... Lyydia värisi painajaisen jättämien kuvien viipyillessä hänen verkkokalvoillaan. Eikä tästä painajaisesta voinut täysin päästä eroon, sillä se kaikki oli tapahtunut.
Rauha oli palannut keijujen maailmaan, mutta ei ennen kuin Evander oli kuollut myrkkynuoleen. Lyydia ei ollut silloin enää haltijoiden luona, hänet oli lähetetty taisteluja turvaan ihmisten maailmaan, jotta hänen kohdussaan kasvavan kruununperillisen tulevaisuus olisi turvattu.
Kukaan ei silloin osannut kuvitella prinssin menehtyvän taisteluissa, haltijoiden oletettiin olevan lähes kuolemattomia.
Niin ei kuitenkaan ollut, ei silloin kun fomoirit avustivat pimeyden voimia, eivätkä jumalat nähneet syytä puuttua asiaan. Täältä jästien keskeltä ei kukaan prinssi Evanderin puolisoa osannut etsiä, ei ainakaan enää, kun Lyydia oli joutunut uhraamaan taikuutensa pitääkseen lapsensa elossa ilman keijujen maailman taikuutta.
Lyydia ei voinut elää keskellä metsää, sillä sieltä hänet löydettäisiin helposti ja metsät olivat niittyjen lisäksi ainoat luonnollisen magian lähteet ihmisten maailmassa. Ilman taikuuttaan Lyydia ei päässyt vanhempiensa luo, eikä hän uskonut näiden enää edes uskovan tyttärensä olevan elossa ja raskaana oleva surkki.
Hänellä oli kuitenkin Charles Evans, jonka Lyydia oli tavannut kirjastossa, jossa hän oli työskennellyt ansaitakseen edes jonkinlaisen elannon itselleen ja lapselleen. Charles oli hyväsydäminen ja miellyttävä mies, joka oli linjapäällikkö läheisessä tehtaassa. Vapaa-aikanaan mies harrasti lukemista ja kalastamista, eikä tämä hukannut aikaa vaan kosi kaunista leskeä kaksi kuukautta sen jälkeen, kun oli naisen tavannut lukupiirissään.
Lyydia tunsi vain pienen pistoksen sydämessään antaessaan Charlesin nimetä Lilyn tyttärekseen. Lily tarvitsi turvatun lapsuuden, eikä Lyydia sitä yksin pystynyt tarjoamaan. Ei, sillä hän tarvitsi itsekin Charlesin hellää ymmärtämystä ja lohduttavaa syliä herätessään painajaisistaan Evanderin menetyksen kipu tuoreena sydämessä.
Petunian syntymä ei ollut menetysten ja pelon leimaama, siitä puuttui myös kaikki taikuus. Lyydia oli tuntenut taikuuden Lilyssä ensimmäisestä hetkestä alkaen, hänen pieni puolihaltiatar aarteensa. Silti hän rakasti molempia tyttäriään täydestä sydämestään, hän antoi Petunialle yhtä paljon huomiota kuin Lilylle.
Hän luki ja kertoi tarinoita haltijoista, keijuista, salaisista maailmoista, prinsessoista ja prinsseistä kummallekin tytölleen, silti vain Lily tiesi, että ne olivat tosia ainakin jossain määrin. Lyydia näki kuinka Lily oppi rakastamaan satujen maailmaa, Petunian siirtyessä enemmän ja enemmän leikkimään nukeilla kotia ilman lapsellisia satuja.
Heidän perheensä oli tiivis, viikonloppuisin ja lomilla he nauttivat luontoretkistä, piknikeistä, vuokrasivat mökin järviseudulta viettäen aikaa mahdollisimman paljon yhdessä. Charlesin ollessa arkisin tehtaalla Lyydia piti huolta kodista, oli mukana koulun vapaaehtoistyössä, jotta saattoi olla enemmän tyttäriensä kanssa.
Alueella oli paljon muitakin kotirouvia, joiden kanssa Lyydia järjesti myyjäisiä ja tekivät parhaansa ympäristön viihtyvyyden parantamiseksi. Lyydia oli jo ehtinyt tottua jästielämäänsä, kun taikamaailma ja muistot yllättäen tulivat takaisin hänen tutustuessa rouva Kalkarokseen Kehrääjänkujalta.
Eileen Prinssin näkeminen jästimiehen vierellä oli suuri järkytys. Lyydian onneksi rouva Kalkaros ei tunnistanut häntä, tai ei ainakaan yhdistänyt työteliästä naapurin rouvaa kadonneeksi ja kuolleeksi julistettuun nuoreen perijättäreen. Eileen eristäytyi muutenkin, eikä syytä tarvinnut kaukaa etsiä, mustelmat naisen kasvoissa ja käsivarsissa kertoivat kaiken.
Kauaksi oli toinenkin puhdasverisen suvun tytär eksynyt omasta maailmastaan ja asemastaan.
Pahinta oli seurata sivusta Eileenin pojan Severuksen kärsimystä julman isän nyrkin alla, eikä Eileen omalta ylpeydeltään suostunut apua ottamaan vastaan, vaikka Lyydia sitä oli yrittänyt antaa.
Severus ja Lily puolestaan ystävystyivät, eikä Lyydia olisi voinut olla iloisempi. Ei, vaikka Eileenin ja Severuksen silmissä Lily oli jästisyntyinen noita. Tärkeintä hänelle oli se, ettei Lily joutuisi aloittamaan Tylypahkaa aivan yksin ja ehkä jonakin päivänä Severukselle voisi kertoa totuuden Lilyn perimästä. Siitäkin huolimatta, että haltijoiden taikuutta kohtaan oli paljon ennakkoluuloja, koska nämä eivät yleensä olleet juurikaan yhteydessä tavallisiin velhoihin ja noitiin.
Ehkä Severus pystyisi suojaamaan Lilyä paljastumiselta, poika ei ollut ainakaan vielä kertaakaan paljastanut muille lapsille kuin Lilylle, että hän oli velho.
Lyydia oli niin onnellinen, kun Tylypahkan kirje tuli viimein Lilylle, että hän oli sokea Petunian pettymykselle ja kateudelle. Hän halusi uskoa, että kaikki se rakkaus ja lämpö, jota perheessä osoitettiin yhtälailla kaikille sen jäsenille, riitti osoittamaan Petunialle, ettei tämä ollut yhtään vähempi arvoisempi kuin Lily.
Joskus Lyydiasta kuitenkin tuntui siltä, että hän oli kaikesta tasapuolisesta rakkaudesta huolimatta, tarttunut tilaisuuteen kokea taikamaailma uudestaan Lilyn kautta. Hän tunsi Lilyn kirjeiden myötä palanneensa oikeaan kotiinsa, jossa ei valitettavasti ollut sijaa hänen jästimiehelleen ja — tyttärelleen.
Lily kertoi kirjeissään Tylypahkasta, oppilaista ja professoreista, useiden nimien ollessa Lyydialle kivuliaan tuttuja. Mustat, Lestranget, Potterit, Longbottomit, Kyyryt, Prewetit ja monet muut toivat mieleen hänen ystäviään, perhetuttuja ja sukulaisia.
Hän ei ollut osannut kuvitella kuinka kovasti hän oli menetettyä maailmaansa kaivannut. Hän oli erittäin tyytyväinen Lilyn ystäväpiirin laajennettua kattamaan monia vanhojen sukujen edustajia, joiden Lyydia tiesi pitävän arvossa perimätietoa haltijoista ja muista kadonneiksi luulluista olennoista. Lily ei tulisi heidän silmissään vähempiarvoiseksi, jos tytön haltijaperimä paljastuisi.
Oli ilmeisesti Severuksen ansiota, että Lily näennäisestä jästinimestään huolimatta tuli puhdasveristen sukujen perillisten hyväksymäksi.
Yllättävin näistä oli Regulus Musta, joka oli veripuristi siinä missä muukin sukunsa isoveljeään Siriusta lukuun ottamatta. Lyydian ainoa toive oli, että Lily ei joutuisi mukaan kulisseissa vellovaan kahnaukseen valkoisen ja pimeyden taikuuden edustajien välillä. Näennäisesti taikamaailmassa oli ollut rauha sitten Grindelwaldin kukistumisen, mutta Britanniassa taikaministeri Riddlen suopea suhtautuminen pimeän taikuuteen ja hänen järeät toimet taikamaailman eristämiseksi jästimaailmasta herättivät vastustusta.
Ministeri Riddlen erikoisjoukot, joilla oli vapaammat kädet kuin auroreilla, pyrkivät tukahduttamaan terroristiryhmittymiksi kutsuttujen järjestöjen toimet rankalla kädellä.
Oli julkinen salaisuus, että Tylypahkan rehtori johti yhtä terroriryhmittymää. Dumbledore kritisoi avoimesti Riddleä ja tämän erikoisjoukkoja, kuolonsyöjiä, pimeän kirousten laillistamisesta ja käytöstä siviilivastarintaa vastaan.
Lyydia ei vastustanut Riddleä, mutta toivoi tämän pitävän kyseenalaisemmat käytäntönsä vähemmän räikeinä ja siten rauhoittavan tilanteen taikamaailmassa. Sillä oli selvää, että Dumbledore ja muut terroristijohtajat pystyisivät horjuttamaan ministeriön asemaa, niin kauan kuin ministeriön toimissa oli vähääkään epäselvyyttä.
Lyydia ei ymmärtänyt sitä, miksi Dumbledore oli lähtenyt niinkin epädiplomaattiselle linjalle, että oli perustanut järjestön joka käytti hyökkäystä puolustuksenaan. Se vaikutti selkeältä sodanlietsomiselta, sillä Riddle oli valittu vapailla vaaleilla ja oli saanut asemansa suuren enemmistön äänillä.
Sisällissota ei lopulta auttaisi ketään, se vain heikentäisi velhoyhteisöä, voittaisi sodan kumpi puoli tahansa. Lyydia oli valmis ottamaan Lilyn pois Tylypahkasta ja muuttamaan perheineen Ranskaan, jos tilanne kärjistyisi sotaan. Toistaiseksi sille ei kuitenkaan näyttänyt olevan tarvetta.
Lyydia nousi ylös sängystään, hän oli ajautunut liian synkkiin ajatuksiin pitääkseen vanhat painajaiset loitolla, jos hän nyt jatkaisi uniaan. Hän varmisti, ettei ollut herättänyt miestään ja kulki kevein askelin käytävän läpi portaisiin.
Lyydian yllätykseksi myös Petunian huone oli autio, pieni pettymys sai naisen suun mutristumaan.
Hän ei pitänyt siitä, että Petunia vietti öitään poissa kodistaan etenkin, kun tyttö mitä todennäköisimmin olisi poikaystävänsä luona. Esiaviollinen seksi oli yleistynyt, Lyydia ei ollut siitä niinkään huolissaan kuin tästä nimenomaisesta poikaystävästä. Poika oli niin suvaitsematon ja tuomitseva, lisäksi tässä näytti olevan väkivaltaisiakin piirteitä, että Lyydia pelkäsi Petunian turvallisuuden puolesta.
Keittiössä hän sytytti kaasuhellan ja asetti vesikattilan sille, hunajapurkki odotti jo pöydässä. Lyydia kaatoi paljon maitoa hunajateehensä, se oli varmin tapa, jolla hän saisi rauhallisemman unen ilman lääkkeitä tai taikaliemiä.
Tänä yönä hänen levottomuutensa ei kuitenkaan tuntunut hälvenevän laisinkaan. Yössä oli jotain poikkeuksellista, vaikka ei ollut edes täysikuu.
Postiluukun kolahdus säikäytti Lyydian pahanpäiväisesti, silti hän meni katsomaan sen aiheuttajaa tietäen, että oli aivan liian aikaista aamulehden saapumiselle. Eteisen matolla lojui viattoman näköisenä kapseli, josta purkautui purppuranväristä kaasua. Lyydia ei ehtinyt tunnistaa tai suojautua myrkyltä, joka tulisi tappamaan viimeisenkin mahdollisuuden Lilyn ja Petunian väliseen sopuun, kuten se tappoi Lyydian ja Charlesin kuuttomana yönä.
~***~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti